Inga Linna on naisten moukarinheiton Suomen mestari 2015 ja 2016.
Astelen rinkiin itsevarmana. Rentoutan jalkani ja asetan ne rinkiä vasten. Olo räjähtävä ja valpas. Muistan, että jännitys on minulle voimavara. Kurkkaan olan yli taivaalle ja käyn pikakelauksena heittoni läpi. Hengitän kerran syvään ja suljen muun maailman ulkopuolelle. On vain minä, verkko ja moukari. Heitto tulee selkäytimestä ja ajatukset lyövät pyörähdysten ajan tyhjää. Loppuveto tuntuu huikealta. Heitto on rento ja räiskyvä. Katson taivaalle. Ilmalento kestää ikuisuuden.
Moukari valitsi ennemminkin minut kuin minä moukarin. Laji valikoitu noin 15-vuotiaana. Aloin pitää moukarinheitosta kun menestystä alkoi tulla. Minua kiehtoi näyttämisen halu ja voiton tahto. Halusin näyttää, että pienen kylän tytöstä löytyy rahkeita menestyä hiukan miehisessä lajissa. Lajissa minua kiehtovat sen tekniset vaatimukset, vauhti, vaaralliset tilanteet ja onnistuneen heiton loppuvedon jälkeinen vapaudentunne.
Harjoittelen Tampereella, missä opiskelen yliopistossa terveystieteiden maisteriksi pääaineenani kansanterveystiede. Lähivuosina on luvassa arvokisojen putki. Opiskelun ja kisaputken yhteensovittaminen on mielenkiintoista ja mentaalinen valmennus tuo tasapainoa tähän kombinaatioon. Minulla on ihana valmennustiimi, jossa kaikki luottavat toisiinsa ja puhaltavat yhteen hiileen.
Mentaalisesti vahva muttei valmis
Olen tehnyt yhteistyötä Johannan kanssa vajaa kaksi vuotta. Jälkeenpäin hän kertoi aistineensa minussa tulisen taistelijan, valtavan voiman ja palon menestyä. Pitää paikkaansa. Odotin yhteistyömme alussa, että muutos tapahtuu sormen näpäytyksellä. Nyt ymmärrän, että urheilijaksi kasvaminen on prosessi, jota ei voi hoputtaa. Hyväksyn myös sen, että mentaalisesti on aina kehitettävää.
Koen, että mentaalinen hyvinvointini on kuin ympyrä, jonka keskipisteeseen sijoitun. Reunoilla ovat asiat, jotka ovat minulle tärkeitä. Jotta ympyrä on kokonainen, kaikkien palasten tulee olla tasapainossa. Tätä palettia olen oppinut hallitsemaan mentaalivalmennuksen avulla. Uskallan tehdä valintoja, asettaa itseni etusijalle ja karsia asioita, jotka eivät tue minua ihmisenä ja urheilijana.
Palkitsevinta yhteistyössä on ollut se, että olen kehittynyt urheilijana ja ihmisenä. Tiedostan selkeämmin, että arjen tapahtumat vaikuttavat urheiluuni. Siksi myös urheilun ulkopuolinen elämä kuuluu mentaalisen valmennuksen piiriin. Olen urheilija, mutta on tärkeämpää, että minä olen ”minä”. Tiedostan, että urheilen itselleni, en kenellekään muulle.
Voin vaikuttaa vain tulevaan
Osaan tunnistaa ja nimetä tunteita, joita koen harjoittelu- ja kilpailutilanteessa. Osaan käsitellä onnistumisia ja pettymyksiä aikaisempaa paremmin. Minulla on välineitä kääntää negatiivinen jännitys positiiviseksi voimavaraksi, jonka avulla minulla on mahdollisuus huippusuoritukseen. Osaan myös rentoutua tiukassa tilanteessa. Luotan, että saan itsestäni irti sen, mitä osaan.
Olen sisäistänyt, että voin vaikuttaa vain tulevaisuuteen, en menneeseen. Aiemmin jätin epäonnistumiset kaivertamaan takaraivoon, mistä ne vaikuttivat tekemiseeni. Nykyään kohtaan ne uudelleen käymällä epäonnistumisen läpi ja sen jälkeen heittämällä sen kauas menneisyyteen.
”Kukkuu, miten menee?”
Työskentelymme on välillä erittäin intensiivistä. Keskustelemme, saan kotitehtäviä ja teen alitajuntaa aktivoivia harjoitteita. Tapaamme kerran kuukaudessa kasvokkain. Siinä välissä olemme yhteydessä muulla tavoin. Joskus se on vain viesti puhelimeen: ”Kukkuu, miten menee?”.
Luottamus välillämme on kova ja hän mukana niin ilon kuin murheen hetkellä. Se on minulle hyvin tärkeää. Valmennus on tuonut elämääni paljon enemmän kuin osasin ennakkoon kuvitella. Olen hienolla matkalla.
