”Et kävele enää ikinä”

Kohtaus iski kuin kirkkaalta taivaalta, kesken kokouksen. Kipu oli sietämätön. Hänen työkaverinsa soittivat ambulanssin. Ensihoito kuitenkin väitti, ettei potilaalla voi olla mitään hätää. Syke ja verenpaine olivat hyvät. ”Minä kuolen, jos ette tee mitään”, nainen vaikeroi.

Potilas otettiin autoon. Kivun keskellä hän sanoi itselleen ”Minä selviän tästä.”

Naisella epäiltiin aivoverenvuotoa, sydänkohtausta, veritulppaa. Lopulta syy löytyi: selkärankainfarkti. Oli tammikuun 3. päivä 2012.

Lääkäreiden ennuste oli huono. ”Te ette tule ehkä koskaan toipumaan tästä.”

Nainen päätti, että hän ei luovuta. Ajatus loppuelämästä pyörätuolissa kauhistutti, mutta hän uskoi sopeutuvansa siihen, mikäli voisi sydämestään sanoa, että oli tehnyt kaikkensa kuntoutuakseen.

Sairaalassa maatessaan hän ajatteli olevansa hienoimmassa hotellissa, mitä ikinä oli ollut. ”Minulla ei ole mitään hätää täällä. Minulla on maailman paras hoito ja henkilökunta käytettävissä.”

Ilman muuta mustia pilviä kertyi joskus taivaalle. Niinä hetkinä auttoi Väinö Linnan ”Täällä pohjantähden alla”. Kirja toi lohtua. Se toi mieleen hänen 1915 syntyneen isänsä, joka oli selvinnyt sodasta. “Sodassa olleilla oli asiat huonommin. Minulla on kaikki hyvin.”

Tämä ei ole tässä, hän ajatteli.

Tuli kuntoutuksen aika. Oli opeteltava kävelemään. Hän pääsi kuntoutussairaalaan. Siellä hän odotti pari päivää saadakseen fysioterapiaa. Kun sitä ei alkanut kuulua, hän kääntyi osastonhoitajan puoleen. ”Olen katsonut papereitasi. Sinulla on aivoista tuhoutunut niin iso alue, että kuntoutus on aivan turhaa.”

Saattepa nähdä. Hän osoitti hoitohenkilökunnalle, kuinka paljon kantamattomissa jaloissa oli vielä voimaa. Lääkäri kirjoitti rouvalle lähetteen fysioterapiaan.

Kolme kuukautta infarktin jälkeen hän käveli – kepin kanssa.

Eikä se ollut vielä siinä. Kuntoutuminen kävelemään ilman keppiä osoittautui haastavaksi. Kävely oli huojuvaa. Kaatumisen vaara oli olemassa. Pelotti.

Sitten hän päätti jättää hyvästit kepille.

Hän ajoi isoon kauppakeskukseen juuri ennen liikkeiden sulkemisaikaa. Kyllä, ajoi autoa. Jätti kepin autoon.  Nousi autosta ja käveli huojuen pitkin ostoskeskuksen käytävää. Ihmiset olivat jo kaikonneet. Näin hän sai harjoitella kävelemistä ilman, että tarvitsi pelätä ohikulkijoiden tahatonta tönimistä.

Laahatessaan jalkaansa myymälöiden ikkunoista heijastui nainen, joka käveli kuin vahvasti päihtynyt. Naista väsytti. Hän suunnisti kahville. Kepinheittäjäisiä oli juhlittava.

Tuli aika mennä töihin. Hän teki osittain etätöitä. Joskus työkaverit tulivat hänen kotiinsa ja palaveri pidettiin siellä. Kun hän sitten palasi työpaikalleen, läheiset soittivat ja varoittivat päivän päätyttyä, mikäli liikenneonnettomuus oli ruuhkauttanut hänen työmatkareitin. Odottaminen ja jarruttelu mietityttivät. Silloin hän jäi odottamaan liikenteen rauhoittumista johonkin kahvilaan ja käytti ajan lukemiseen.

Rouva on työelämässä edelleen. Ylittänyt jo eläkeiän. Aikoo perustaa yrityksen, kun jää eläkkeelle. Ja juhlia jokaista syntymäpäivää kuntoutussairaalassa tapaamiensa ystävien kanssa. He ovat toisilleen läheisiä. Kenellekään tämä ei ollut tässä.

Rouvalle kuuluu hyvää. Mitä nyt tosin toisesta jalasta on vähän harmia. Akillesjänne irtosi kantapäästä. Urheiluvamma. No, jalka operoitiin.

Eli kepillä kävellään taas. Kukkakepillä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *