Appivanhemmat olivat ajaneet poikansa luo joulun viettoon. Aatonaattona satoi lunta, isäntäperhe teki lähtöä töihin. Appivanhemmat jäivät lapsenlikaksi ja valmistelemaan joulua. Punajuurikattila porisi hellalla.
– Voi ei ois tarttenut rosollia… kun me ei oikein kumpikaan.., vaimo aloitti.
– Kyllä pitää olla. Itse pilkottua, ei mitään kaupasta ostettua, anoppi totesi päättäväisesti.
Ovensuussa vaimo muistutti, ettei lapsia saa päästää varastoon. Sukset ja luistimet ovat siellä, mutta myös paketoimattomat lahjat. Käsillä oli varmastikin viimeinen joulu, kun lapset uskoisivat pukkiin, vaimo perusteli. Ulkona oli pimeää. Satoi pakkaslunta.
Iltapäivällä alkoi tapahtua.
Joulupukin odotus kuumotti lapsia. Kaksikon välillä oli jatkuvaa kinaa ja ääni kohosi. Jouluvalmistelut katkesivat tuon tuostakin, mikä kiristi appivanhempien pinnaa. Lunta oli jo kertynyt, joten appiukko ehdotti lapsille hiihtoladun tekemistä pihalle. Hän nappasi avaimet käteen ja viuhtoi varastoon takinliepeet heiluen. Lapset tietenkin kintereillä. Kun varaston ovi aukesi, hän muisti miniän varoituksen. Samassa lapset olivat jo lahjojen kimpussa.
Ilta oli laskeutunut, kun miniä käveli pihaan. Appi nojasi pihalla lumilapioon.
– Sieltähän sitä. Vaan kylläpä myräkän heitti. Vaan miten se olikaan niiden luistimien kanssa.., appi kyseli.
Samassa anoppi kurkisti ulko-ovesta.
– Älä ihmettele, siivosin keittiötä ja nostin kinkun pöydältä kinkun etuovelle. Ei sula niin nopeaan ulkona.
– Aaa, niin mihin nostit? Vaimo pyörähteli ympäriinsä.
– Siihen.., anoppi oli astunut ovesta ja tuijotti tyhjää uunipeltiä.
– Alkoi desibelit nousta ja oli vähän lapsilla tekemisen puutetta…, appiukko kiilasi.
– Täällähän on tassunjälkiä, anoppi huusi.
– …että kuinka pystyy pilkkomaan, niin ajattelin, että ne sukset .., appiukko sinnitteli.
Anoppi vilahti appiukon ohi taskulamppu kädessä ja häipyi talon taakse.
– Vaan eipä tuu tänä vuonna valepukkia meille, poika huusi voitonriemuisena.
Kinkku löytyi. Naapurin koira oli raahannut sen talon taakse ja yrittänyt järsiä jäistä potkaa verkon läpi. Anoppi roikotti kinkkua verkosta ja häipyi sanaakaan sanomatta sisään. Leikkasi nakerretut osat pois ja tuikkasi kinkun uuniin.
Poikkeuksellisesti tuona jouluna kinkusta ei jäänyt rääppeitä hernekeittoon. Rosolli oli niin pieniksi pilkottu, että sen syömiseen olisi tarvittu lusikka. Kun appivanhemmat lähtivät, rosolli kannettiin kompostiin.
Nuutin päivänä naapurin koira lähti taivaallisille laitumille. Ehkä silli rosollissa oli sille vähän liikaa.
Että kystä kyllä, uudet ja vanhat tavat ne yhteen sopii. Ja jokainen makunsa mukaan.
Johanna Konttila
Kirjoittaja työskentelee ura- ja mentaalivalmentajana.
