”Tarttee välillä vähän kaivaa, että elämässä onnistuu” näin totesi yksi tyttäristäni, kun löysi sukalleen parin täysinäisestä sukkalaatikosta. Olimme juuri vaihtaneet näkemyseroja päivän pukeutumisesta. Puhisin jo alkulämpöjä, kun toteamus pysäytti minut. Muistin viime vuonna antamani lupauksen suhtautua maltilla jälkikasvun järjestyksenpitoon. Lupauksen lunastamisessa on siis vielä tehtävää. En ole yksin, arviolta yhdeksän kymmenestä uudenvuodenlupauksista jää toteutumatta. Sille on looginen selitys.
Käytöksen- ja elämäntapamuutokset elävät huippusesonkia. Jumppasalit ovat täynnä, uimahalleissa niin kova kuhina, että välillä tunteet kuumenevat. Neljännen viikon jälkeen lupauksen tehnyttä koetellaan, kun arki asettautuu uomaansa. Arki nielaisee uudenvuodenlupaukset kuin pesukone sukat. Selkärankaan iskostuneet tavat hiipivät takaisin ja lupaukset syystä tai toisesta unohtuvat.
Aivot toimivat taloudellisesti, ne pyrkivät automatisoimaan kaiken toiminnan, mikä säästää energiaa. Vanha tapa on taloudellinen tapa, uuden tavan opetteleminen vie aivoilta resursseja.
Vahva rata, pysyvä tapa
Päätöksenteko, ajankäyttö, asioiden tekeminen ja tekemättä jättäminen ovat tiedon prosessointia, jonka moottorina ovat aivot. Vanhat tavat ovat vakiintuneita prosesseja, hermoratoja.
Uusien tapojen synnyttäminen vaatii uusia hermosolujen liittymiä. Hermosolujen käskytystä käyttää aikaa toisella tavalla, puhua itselle sisäisesti toisella tavalla, muuttaa ajattelutapaa, oppia uusia taitoja, havaita, huomata, muistaa jne. Niiden oppiminen vaatii harjoittelua. Alun hurmoksen jälkeen se vasta hetken pinnistelyä onkin.
Uusi tapa on alkuun kuin vieno vana heinäniityllä, jonka erottaa juuri ja juuri. Kun reittiä kulkee säännöllisesti, kohta siinä on polku. Sitten kärrytie, hiekkatie, maantie ja moottoritie. Treenaus vahvistaa hermorataa. Jos haluttu elämäntapamuutos on suuri, se tarkoittaa lukuisten uusien hermorataliittymien syntymistä.
Summa summarum: mitä vahvempi rata, sitä pysyvämpi tapa. Mitä monimutkaisemmasta muutoksesta on kyse, sitä enemmän se vaatii mielessä prosessointia ja aikaa muuttuakseen automaatioksi.
Kompastelu kuuluu kupletin juoneen
Vahvasta tekemisen meiningistä, motivaatiosta ja tavoitteen oikeasta sanoittamisesta huolimatta muutosprosessissa voi kompuroida. Väsyneenä menemme autopilotille, aivot säästävät. Harjoittelu unohtuu. Vanhat tavat palaavat.
Mitä siinä tilanteessa pitäisi tehdä?
Nousta ylös ja jatkaa uuden polun tallaamista soimaamatta itseään ”miten minä taas tein näin.:.”. Kielletyn asian muistelu vahvistaa kiellettyä tapaa. Sen sijaan kannattaa kehua, kiittää ja ohjelmoida itseään: ”Kävelen portaat kun menen töihin.” Tunnista myös ympäristösi sabötöörit ”eikait-sinun-tartte!!” Muutospäätös on sinun, matka on sinun.
Sisäinen puhe myönteiseksi
Juuri nyt on tarjolla paljon vinkkejä ja lupauksia elämäntapamuutoksessa onnistumiseen. Jos niistä saa buustia muutokseen, hyvä niin. Jotta muutos automatisoituu, minäkuvan on kehityttävä samassa suhteessa.
Olin hiljattain tilaisuudessa, jossa pyydettiin kertomaan elämäntaparemonttiin lähtemisestä. Hyvin moni antoi itselleen leimoja ”minulle on täysin mahdotonta kieltäytyä makeasta” tai ”en opi liikkumaan.” Nämä ajatukset määrittävät minäkuvaa ja ohjaavat salakavalasti käyttäytymistä. Kun muutoksessa halutaan onnistua, menneestä ja sen tulkinnoista pitää päästää irti. Muutoksessa on kyse katseesta tuulilasin läpi, ei takapeiliin. Oma sisäinen puhe on syytä kääntää myönteiseksi: ”Minä onnistun.”
Aamun välikohtaus päättyi nauruun. Otan lusikan takaisin käteen ja kaivan jatkossa omaa henkistä sukkalaatikkoani. Olenkin jo ottanut uuden näkökulman vastaaviin tilanteisiin. Olen alkanut uskoa, että parittomien sukkien taivas on olemassa. Polku niityllä näkyy jo.
