Arvokisoissa ennakkosuosikkien ulkopuolelta tulevat voittajat ovat jättiyllättäjiä. He tupsahtavat podiumille kuin taikurin hatusta. Venyvät ja ylittävät itsensä. Heillä on myös yksi asia puolellaan: tuuri. Muut saavat jäädä nuolemaan näppejään: ”aivan meikäläisen tuuria”.

Ruotsalaiset ampumahiihtäjät ottivat yllätyskultaa viestissä. Yllätys se tosin oli kaikille muille paitsi urheilijoille ja tiimille. Yllättyjiä olivat vain penkkiurheilijat.

Urheilumaailmassa on paljon jännittävää retoriikkaa. Mystifioiminen on osa draamaa ja sankaritarinoiden luomista. Mutta niillä on karumpi puoli. Retoriikka peittää käänteisen ajatuksen siitä, ettei urheilijalla todellisuudessa ole eväitä onnistua. Tuuri puolestaan on ihmeeseen verrattava asia, johon urheilijalla ei ole päätäntävaltaa.

Fokus on muualla kuin itsessä. Lillukanvarsissa.

Petolliset ja tiedostamattomat ajattelumallit lymyävät alitajunnassa. Ne huokailevat houkuttelevasti, kun itsetunto horjuu ja epävarmuus alkaa puristaa aivoja. Hengitys lakkaa, keho jännittyy ja rentous häviää. Ja kun jälkimmäinen toteutuu, keskittyminen hajoaa. Urheilija kamppailee selviytyäkseen. Tullakseen nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi myös numerolapun alla.

Ilman häpeää. Pelkoa sen kohtaamisesta.

Kun urheilija mainitsee, ettei hänen ”paineensieto ole maailman parasta”, se on takapeilistä lausuttu prognoosi. Pian se on itsensä toteuttava stereotypia. Autoa ajetaan eteenpäin katse peräpeilissä.  Minäkuvan kehittämiselle on  suuri tarve. Minäkuva täytyy korvata toisella, jotta usko itseen palaa eikä epävarmuus kummittele takaraivossa.

Henkisesti vahvan urheilijan minäkuva, itsetunto ja fyysinen suorituskyky ovat tasapainossa. Hän luottaa kykyihinsä ja hallitsee tunteensa eri tilanteissa. Onnistuu.

Törmäsin taannoin artikkeliin, jossa huippu-urheilija kertoi psyykkisen valmennuksen olevan pääasiassa juttelua. Jos näin on, se on sama asia kuin juoksisi kympin aina samalla vauhdilla. Tai kulkisi töistä kotiin aina samaa reittiä. Kehitys junnaa ja perspektiivi jää kasvamatta.

Systemaattisesti toteutettu mentaalivalmennus on yhtä vähän juttelua kuin ammattihiihtäjän harjoittelu on laturetkeilyä. Se sisältää mentaalisen peruskunnon, tekniikan ja voiman harjoittelua. Päivittäisten harjoitteiden kurinalaista tekemistä. Kilpailustrategioita, jotka sisään ajetaan jo harjoituskaudella. Ja silläkin, millaisin menetelmin se kaikki tehdään, on tehon suhteen merkitystä.

Oikein integroituna mentaalivalmennus toimii kuin suola: se on välttämätön lopputulosta ajatellen. Yllätysten tilalla on levollisuus ja tasapaino. Onnistuminen on ohjelmoitu, eletty ja siitä on muodostunut muistijälki. Aivot eivät tiedä, onko koettu totta vai tarua. Onnistumisen näkökulmasta sillä ei taas ole väliä.