Loppuelämänlupaus

En ole aikoihin tehnyt uudenvuodenlupauksia. Ainakaan mitään räyhäkkää. Tai no, yhden tein viime vuoden lopulla. Se koskee loppuelämää. Päätin, etten aja enää koskaan ylinopeutta. Onnistunko siinä? Aion ainakin.

Ei niinkään, että ajaisin renkaat soikeana ylinopeutta. Ajan paljon työn puitteissa. Ei, jokainen tutkaan ajo on ollut ajattelemattomuutta.  Olen tajunnut ylinopeuden hetkellä, kun on jo välähtänyt. Voin sanoa käsi sydämellä, että jokainen moka on ollut vahinko.

Kun lapset olivat pieniä, oli kiire töihin ja töistä tarhaan. Erään kerran kotiin palatessani rysähdin tutkaan reilua ylinopeutta. Minulla ei ollut yhtikäs minnekään kiire – ainoastaan mielessä. Mies oli hakenut lapset, olisin voinut körötellä aivan rauhassa. Katumuksesta käpertyneenä odotin maijassa tuomiota. Vältin kortin menetyksen nipin napin. Vaikuttava kokemus, sillä ajan tuolla tiellä automaattisesti viittäkymppiä.

Muutama vuosi takaperin hoilasin Viron Euroviisubiisiä niin lujaa, että ajoin kotiin vievällä loppusuoralla kuuttakymppiä. Taaskin olin palaamassa kotiin töistä. Silläkään kertaa ei ollut yhtikäs minnekään kiire. Biisin imu veti kaasujalan mennessään, totesin poliisille.  Sain sakon. Ajan tuolla suoralla aina neljääkymppiä.

Kunnes tuli viime vuoden lokakuu.

Ajoin neljä kertaa kameraan neljän viikon aikana. Jokainen kerta sihisin itselleni. Postilaatikolla käynti oli kuukauden päivät jännittävää. Viimeistä mokaa lukuun ottamatta pääsin pälkähästä. Sain varoituksen. Tai mies sai, sillä ajoin hänen autollaan.

Olin helpottunut. Säästyin sakoilta, mutta lamppu syttyi. Lupaukseni sinetöityi: ajan aina liikennesääntöjen mukaan oli tilanne ja fiilis mikä hyvänsä. Sillä sekunnilla vapauduin kiireestä.

Jokainen ylinopeus oli pienen pieni, mutta kaikki oli tapahtunut tiedostamatta. Milloin olin ajatuksissani, milloin musiikki oli temmannut mennessään tai  työtilanne oli hektinen. Niin ihmisen mieli toimii. Ja tarkemmin peilisolut, jos niitä ihmisillä ylipäätään on. Aivot mukautuvat ympäristön tempoon aivan huomaamatta. Huomionarvoista on myös se, että opimme tapoja tiedostamatta. Toisin sanoen, myös minun jälkikasvu on imenyt minun liikennekäyttäytymiseni itseensä.

Totesin eräänä aamuna moottoritiellä tyttärelleni, että loppuelämänlupaus on oikeastaan paras päätös aikoihin.  Autoja pyyhälsi ohi koko ajan enkä kokenut enää mitään tarvetta liittyä mukaan. Se on henkilökohtainen kokemus, ei sormenheristely. Mielessä on zen, joogasessio autossa. Huomaan, että taivun aika moneen spagaattiin päivän aikana. Stressitaso on selvästi matalalla. Vaikka ajan edelleen suhteellisen paljon päivän aikana, se ei rasita. Autoon liittyy rentoutuminen.

Ananda. Autuus, täydellinen onnellisuuden tila. Autossakin.

PS: Biisi oli Elina Bornin ja Stig Rästan ”Goodbye to Yesterday”.  Letkeä rallatus.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *