Seisoin keskellä peltoa. Tajusin, mikä minua oli painanut jo pitkään. Halusin jättää ammattini, vaihtaa suuntaa. Kullankeltainen pellon sänki tuoksui. Kivi tipahti ja sisäinen huuto taukosi. Tunsin samanlaista vapautta kuin pellon laidalla hulmuavat koirani. Savikökkäreet saappaissa naurattivat.

Edellinen työ oli päättynyt. Otin mielestäni breikkiä ja vetkuttelin uuden etsimisen kanssa. Jatkaminen samoissa saappaissa ei huvittanut. Halusin tehdä jotain itselleni tärkeää. Toisaalta minulla ei ollut hajua, mitä halusin. Tai oli, mutta asia oli kovin suuri. Työkalut ja reitti olivat sumun peitossa. Sisäinen puhe sabotoi itseluottamusta.

Itse asiassa olin nivelkohdassa toistamiseen. Kolmekymppisenä hyppäsin kylmään veteen ja lähdin Berliiniin, josta aukesi viestinnän maailma. Olin vastarakastunut ammattiini monta vuotta.

Salarakas

Aloitin uudessa työpaikassa ja uskottelin, että olin innostunut. Mutta mieli kertoi koko ajan toisin. Tunne oli ristiriitainen. Vanne kiristi päätä enkä kokenut iloa onnistumisista. Toisaalta olin systemaattisesti panostanut osaamiseni kehittämiseen, mutta nyt olin kuitenkin valmis heittämään sen romukoppaan. Jokin puuttui. Motivaatio. Liekki.

Lisäksi kuvioon oli hiipinyt toinen rakkaus.

Pomppade över lankkuaita

Pelto-oivallus oli poikinut teon. Olin ilmoittautunut mentaalivalmennuksen koulutukseen. Olin haaveillut siitä pitkään, jo ennen Berliiniä. Ruotsalaisten tapa tsempata ja kannustaa oli aina kiehtonut minua ja etsin kuumeisesti koulutusta naapurista. Sitten löysin ohjelman – Suomesta ruotsin kielellä. 26 vuoden paussin jälkeen umpioululainen alkoi snakata börjeä. Ruosteessa se oli, mutta motivaatio hioi kielenkannat.

Opinnot alkoivat ja tunsin tulleeni kotiin. Muistan, kuinka ensimmäisellä tauolla seisoin vessassa ja tuuletin peiliin: “Jes!!”

Bye bye baby

Uusi työnantajani oli reilu. Sain opiskella työajalla. Ounastelin, että irtisanoudun korkeintaan parin vuoden päästä valmistuttuani. Olin väärässä.  Toisen opintovuoden alussa olin palaamassa koulutusjaksolta kotiin. Soitin miehelleni :”Irtisanoudun.” Puhelun jälkeen tein U-käännöksen ja palasin järven poukamaan, jonka ohi olin hetki sitten paahtanut. Menin kävelylle. Ilma oli raikas ja järvenpinnan täydellinen jääriite hohkasi auringonpaisteessa.

Kaksi päivää puhelusta irtisanouduin. ”Tämä ei tule yllätyksenä.” työnantaja hymyili. Sain häneltä kaiken tuen valitsemalleni tielle. Se oli hieno kannustus, kiitos siitä!

Vuosi vaihtui, perustin yrityksen ja aloitin mentaalivalmentajana. Tuntui jännittävältä. Kyllä, pystyn palaamaan tuohon tunteeseen helposti. Yrittäjäkurssin olin käynyt paljon ennen pelto-oivallusta. Muutosmatka oli alkanut alitajuisesti paljon aikaisemmin. Puitu pelto vapautti alitajunnan.

Giljotiinin harha

Minulla oli alussa suuri tarve tehdä pesäeroa entiseen työhön. Uusi ammatti-identiteetti oli vasta muotoutumassa. Menneisyyttä piti raivata ja tehdä tilaa uudelle. Teoriaa tarvitsi muuttaa lihaksi, jotta uskoo siihen, mitä tekee.

Olin väärässä.

Opintojen aikana olin koonnut valmennusmetodologiani, näkemykseni reitin huipulle. Logiikka piti nyt pukea ymmärrettävään muotoon. Millä muulla kuin viestinnällä. Saappaat saivat uuden maaston kulkea. Pelko osaamisen heittämisestä hukkaan oli turha. Ajatus oli osa muutosprosessia.

Kun kerron muutosmatkastani  muille, minua kehutaan rohkeudesta. Ulkopuolisen silmin näin varmaan on. Rohkeutta minulle oli pysähtyä ja kuunnella itseäni. Kun maltoin tehdä sen, palat alkoivat loksahdella. Suurena tukena oli fantastinen perheeni.

These boots are made for walking. Olen ollut jo tovin aikaa vastarakastanut.

Photo by Denny Müller on Unsplash