Kun toinen puhuu kissaa, mutta vastapuoli kuuntelee koiraksi, syntyy mojovia väärinkäsityksiä. Kommunikaatio vaikeutuu, kun osallistujia on enemmän kuin yksi. Joskus yksikin voi olla liikaa. 

Pariskunta pyörähti kirpputorilla. Mukaan ei tarttunut mitään, mutta kotimatkalla toista alkoi alkoi harmittaa, ettei ollut napannut kirpparin eteisessä roikkunutta tikkataulua. Niinpä evästi toisen takaisin. Tämä lähti, mutta sitten homma vaikeutui. Tikkataulua ei missään.

Hän kolusi nurkat, hyllyn päälliset ja pöydän alustat. Kysyi myyjältä. Etsi kuumeisesti. Hikikarpalot valuivat paidan selkää. Lopulta oli tunnustettava tilanne ja soitettava komentokeskukseen.

– Ihan varmasti se on siinä eteisessä.
– Ei ole.
– Kun avaat oven, niin osuu silmään.
– EI varmasti ole!
– Aika puusilmä pitää olla, jossei nää.
– Katsoin joka paikasta.
– Sun silmälasis jäi kotiin.
– Mitä se tähän kuuluu.
– Sentään puhelin on mukana.
– Soitan siitä.
– Jos ei puhelin, niin sitten hukassa on lompakko. Tai avaimet.
– Tarkoitat niitä omias.
– Ei sitä voi olla huomaamatta. 15 euroa.
– Mitä!? Karsee hinta. Onneksi joku pöljä ehti ensi. Sitä paitsi meillä on jo yksi.
– Se on kuule HAL-PA! Sillä on jälleenmyyntiarvoa.
– Tä?!! Kuka semmosen ostais?
– Semmonen suorakulmio. Joku 40×75.
– HÄ?!! Ei semmosia ookkaan. Tikat ja kaikki?
– On on. Käki, palokärki ja käpytikka. Kaikki samassa taulussa. Meillä roikkui sellainen luokan takaseinällä.

Napakymppi. Kyllä Suomen kieli on ihanaa. Ja nauru pidentää ikää.

Kuva: Alexis Chloe on Unsplash