Digisukellus

Vanhempani asuvat toisella puolella Suomea. Nämä riskiryhmäläiset ovat digitalisoituneet tietämättään. Yhteyttä on pidetty sujuvasti eri sovelluksilla kauan jo ennen koronaa. Alkuvuodesta he uusivat läppärin lisenssit ja paransivat tietoliikenneyhteyksiään. Tovi sitten he valittelivat, että kokevat syrjäytyvänsä yhteiskunnan digitalisaatiossa. Huomautin, että itse asiassa he ovat tukevasti mukana menossa. Ruudulla välähti epäuskoinen ilme. Sitten vapautunut nauru.

Viime viikonloppuna opetin appivanhemmilleni videopuhelujen soittamista. Jossakin vaiheessa kamerayhteys luiskahti pois. Nonsoleerasin mutinat ja neuvoin yhteyden palauttamisen kuvankaappausten avulla. Onnistui! Totesin heidän ottaneen juuri askeleen digitalisaatiossa. Vastauksena epäuskoinen ilme – ja nauru päälle.

Fokus mahdollisuuksiin

Verkostossani on yrittäjä, joka tarjoaa koulutusta. Kun koronatilanne läsähti, osa asiakkaista vetäytyi. Luonnollinen kriisireagointi, vaikka perusteluna oli, ettei koulutusta haluta virtuaalisesti.

Hmm. Ja toisen kerran hmm.

Sosiaalinen kohtaaminen kokee jatkossa renessanssin. Tajuamme nyt, mitä kaikkea sosiaalisuus ja parviäly työpaikoilla tuottaa. Silti moni palvelu siirtyy virtuaaliympäristöön ja siinä on etunsa.

Otetaanpa esimerkiksi kielten opiskelu. Kielitaitoa käytetään todennäköisyydellä jatkossakin pääasiassa virtuaalisesti. Autenttisia olosuhteita voi simuloida jo nyt: “Entschuldigen Sie, aber es gibt Probleme mit den Verbindungen.” (Sori, taas pätkii.)

Asenneloikka

Työssäni opastan ja valmennan ihmisiä rakentamaan omaa brändiä tai työnantajakuvaa eri viestintäkanavissa. Kuulen usein tuskailua ja itsesyytöksiä siitä, kuinka ”olen aina ollut avuton it-jutuissa.”  Uuden oppiminen tuntuu joskus hankalalta. Epämiellyttävyys myös signaloi, että syntyy uusia hermosoluketjuja eli ihminen oppii.

Vaikka pyörin viestintäsoftassa työkseni, myös minä juoksen välillä huivi kireänä pysyäkseni kehityksessä mukana. Olen luovuttanut kauan aikaa sen osalta, että edes osasin kaikkea. Se on menneen maailman oppimiskäsitys.

Digitalisaatiossa on kyse teknologiasta, sen soveltamisesta ja palveluista, mutta yhtä kaikki oppimisesta, asenteesta ja ajattelutavasta. Jos oikein pelkistetysti ajattelee, on oikeastaan ihan sama, olenko digiguru vai tumpelo. Se, mitä eilen en osannut, on merkityksetöntä. Tärkeää on pitää katse edessäpäin, kun ajaa uudessa ympäristössä.

Jos osaa seniori, osaa sinä, minä ja hentun liisakin. Kun seuraavan kerran sovellukset nostavat karpaloita otsalle, kannustamisen voi aloittaa itsestä: ”Tutkitaanpa miten tämä toimii.” 

Nenästä kiinni ja sukellus syvään päätyyn. Kyllä se jossakin välissä hymyilyttää.

Johanna Konttila, mentaalivalmentaja
Kuva: Julian Dufort, Unsplash

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.