Kuka se oli?!

Uimakoululaiset odottavat pukukopissa, että ohjaaja veisi heidät takaisin vanhempiensa luokse. Sitten se tapahtuu: joltakin pääsee paukku.

Joukon ainoa kuusivuotias kiepsahtaa rivistä viisivuotiaiden eteen ja tuijottaa tiukasti. Alkaa kuulustelu. ”Kuka se oli?! Keneltä se pääsi??” Tenava tenavalta Kelju Koo tivaa, kuka teki virheen. Märkätukkainen rivistö seisoo suut viivana.

Sekunnit ovat pitkiä, poskia kuumottaa. Rikokseen syyllistyjä pidättää henkeä ja odottaa ohjaajaa kuumeisesti. Mitään en tunnusta, hän päättää mielessään.

Ihminen turauttelee päivässä lähemmäs kolmisenkymmentä kertaa. Se on noin litran verran, tosin vaikuttaa suuremmalta asialta. Vaikka tieto lisää empatiaa, työpaikalla ei pääsääntöisesti tästä eteenpäinkään löyhytellä – ainakaan aivan nenäin alla. Mutta vuosikymmenten jälkeenkin kertoja osaa palata hetkeen kuin eiliseen. Tapahtuma naurattaa, mutta tuolloin se oli elämän ja kuoleman kysymys.

Häpeän hopeareunus

Ihmisiä on jo jonkin aikaa kannustettu vapautumaan häpeän ikeestä. Mutta häpeällä, kuten tunteilla yleensä, on myös biologinen pohja. Ne liittyvät lajin säilymiseen. Sosiaalistumme varhain lauman sääntöihin. Niiden noudattaminen pitää meidät yhteisössä. Toki määräänsä kutakin.

Oikein voimakas tunnekokemus synnyttää väkevän muistijäljen, jolloin tapahtuma painautuu mieleen ja lyö rikan reaktiomalleihimme. Kokemus alkaa lymytä alitajunnassa ja ihminen alkaa – tiedostamatta – vältellä tilanteita ja asioita, jotka etäisesti muistuttavat alkuperäistä häpeäkokemusta.

Kosto elää!

Lapsuudessa opitut reagointimallit jatkavat matkaansa aikusuuteen ja työpaikoille. Tunnistamme työympäristössä varmasti keljukoot,  vaikenijat ja sovittelijat, myös kostajat.

Helsingin Sanomien Merkintöjä -palstalla (HS 5.7.2020) toimittaja Juuso Määttänen pohti suhtautumistaan virheisiinsä saatuaan palautetta pettyneeltä lukijalta. Inhottavinta hänestä olivat toistuvat ja vastapuolelle mielipahaa aiheuttavat virheet. Toimittajan mielestä virheiden korjaaminen on aina oikeutettua, oli se pieni tai suuri. Siksipä yliön lopussa on tarpeen korjata, että helsinkiläinen elokuvateatteri Riviera Kallio sijaitsee Alppiharjussa, ei Kalliossa, kuten närkästynyt lukija oli ojentanut. Lauma ei saa hyljätä, toimittajakollegat ovat yleisöstä armottomin.

Pukukoppikulttuuri vain muuttaa muotoaan ja asuinpaikkaansa. Jo Twitteriä selailemalla pääsee jyvälle, missä organisaatioissa nälvijät, oikaisijat ja näpäyttelijät luuraavat. Pukukoppeja löytyy kaikkialta aina eduskuntaa myöten.

Häpeäntunteella ja sen käsittelyllä on yhteys tapaan, jolla suhtaudumme mokaan tai palautteeseen. Sulkevat suun, saavat syyttelemään itseä ja muita, halkomaan hiuksia ja näpäyttämään.

Teillä pukukoppikulttuuri?

Pukukoppiepisodissa sormi kääntyy helposti Keljun Koon vanhempiin. Mutta entä kun kyseessä on työyhteisö? Yrityskulttuurilla on valtava merkitys, miten yritys menestyy.

Koronakevät hidasti työtahtia ja ruokki luovuutta. Se myös toi kaksi erilaista ammattilaista yhteen. Muodostui kokonaisvaltainen yritys- ja organisaatiokulttuurin valmennuskonsepti, joka sinkoaa organisaatioiden kilpailukyvyn uudelle radalle.

Palvelusta lisää syksyn alkaessa. Sitä ennen voit pohtia, millainen pukukoppikulttuuri teillä on?

Kirjoittaja, Johanna Konttila, KM, Business coach ja mentaalivalmentaja
Kuva: Ben Wicks, Unsplash 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *