Olen seurannut köydenvetoa valtamerisoutaja Jari Saarion ympärillä. Kommenttikenttien juupas-eipäs -keskustelu on tiukkaa vääntöä puolesta ja vastaan. Välillä lentävät nuolet, maali ja moukari.
Mitä mieltä olen Horn to Hopesta?
En tiedä. Joka kerta, kun luen juttuja ja kommentteja, tekee mieli peukuttaa: ahaa, noinkin voi ajatella. Olenko siis löperö, miellyttäjä vai mielipiteetön?
Mustavalkoisuuden houkutus
Ihmisellä on luontainen tarve löytää selkeyttä ja varmuutta. Kun asia herättää vastakkaisiakin tunteita, on aika tyypillistä ratkaista ristiveto mustavalkoisuudella. Saamme sentään vastauksen. Niin se nuppi toimii.
Mutta kun kyseessä on asia, joka retuuttaa arvoja, etiikkaa ja moraalia, myös lakia, kajuutta täyttyy vedestä. Ja kun tarkastelemme asioita aikajänteellä ennen, aikana ja jälkeen, solmu tiukkenee. Ennakointi on riskienhallintaa, pelastaminen velvollisuus, lopputuloksen arvostelu jälkiviisautta.
Aika tiukka solmu. Ei ihme, että keskustelut törmäävät toisiinsa kuin Saario jäävuoreen.
Lajit, säännöt ja vastuun hyväksyminen
Jos ajatellaan valtamerisoutua ja vuorikiipeilyä, molemmissa pätevät omat lakinsa sekä kirjoitetut ja kirjoittamattomat säännöt, jotka osallistuja tai lajin harrastaja hyväksyy.
Merenkulussa tämä näkyy kansainvälisessä lainsäädännössä. Kansainvälinen merioikeus, kuten YK:n merioikeusyleissopimus (UNCLOS), sekä meriturvallisuutta koskevat sopimukset määrittelevät vastuita, velvollisuuksia ja riskienhallintaa. Ne luovat raamit, eivät takaa lopputulosta. Epävarmuus on edelleen läsnä. Ne eivät poista itse toimintoon kuuluvaa epävarmuutta.
Seitsemän sortin soppa
Keskustelussa puolesta ja vastaan vilisevät niin Marco Polo, Kristoffer Kolumbus, litteä maapallo, valkoihoinen etuoikeutettu mies puhumattakaan kehittyneempien maiden vähäosaisista filippiiniläisistä.
Kun kattilaan lisätään kaikki tapaukseen liittyvät eettiset ja moraaliset ulottuvuudet, laki ja kunkin oma arvomaailma, keissiin on vaikea suhtautua sokean yksisilmäisesti. Soppa on valmis. Kukin maistaa itselle tutun maun.
Kap Hornilta kokoushuoneisiin
Ei kuitenkaan tarvitse lähteä valtamerille soutamaan tai kiivetä vuorille kohdatakseen ilmiöön Saario. Törmäämme moraalikysymyksiin ja arvoristiriitoihin päivittäin muiden kanssa toimiessamme. Varsinkin, kun mukana on tunteita herättävä asia.
Mitäpä tehdä, jos laineet nousevat ja keskustelu alkaa vihlomaan hampaita? On hyvä muistaa, että meillä on yksi kelpo resurssi: kaksi korvaa ja yksi suu.
Kuunteleminen on taito. Se avaa areenan ymmärtämiselle, vaikka oma näkemys olisi toinen. Kukapa ties siinä voi maailmankuva avartua. Siinä säilyvät sekä yhteys että köysi katkeamattomana.
Me tarvitsemme toisiamme: maalla, merellä ja ilmassa. Oman pään sisällä. Sen osoitti tapaus Saario.
Olenko siis puolesta vai vastaan? Olen molempia. Harmaa on kelpo väri.
Johanna Konttila, psyykkinen valmentaja
Kuva: Rebecca Campbell, Unsplash
