Uimakoululaiset odottavat pukukopissa, että ohjaaja veisi heidät takaisin vanhempiensa luokse. Sitten se tapahtuu: joltakin pääsee paukku. Joukon ainoa kuusivuotias kiepsahtaa rivistä viisivuotiaiden eteen ja tuijottaa tiukasti. Alkaa kuulustelu. Epäiltyjen rivistö painautuu seinää vasten. Inkvisiittori saapastelee hitain askelin kuin kukko ja tivaa ”Kuka se oli?! ?” Tenava tenavalta Kelju Koo tivaa, kuka julkesi poiketa säännöstä. Märkätukkainen rivistö seisoo suut viivana.
Sekunnit ovat pitkiä, poskia kuumottaa. Rikokseen syyllistyjä pidättää henkeä ja odottaa ohjaajaa kuumeisesti. Mitään en tunnusta, hän päättää mielessään. Tekijä ei paljastu.
Aikuisen vinkkelistä asia naurattaa, lapselle se on kuolemanvakavaa. Häpeän pelko on valtava. Mutta vuosikymmenten jälkeen kertoja kykenee palaamaan hetkeen kuin eiliseen. Huumorihöysteessä on edelleen ripaus noloutta ja kunnian katoamista.
Lapsuudessa opitut reagointimallit jatkavat matkaansa aikuisuuteen ja työpaikoille. Tunnistamme työympäristössä varmasti keljukoot, vaikenijat, sovittelijat ja kostajat.
Häpeän hopeareunus
Jo tovin meitä on kannustettu vapautumaan häpeän ikeestä. Häpeällä, kuten tunteilla yleensä, on myös biologinen pohja. Ne liittyvät lajin säilymiseen. Sosiaalistumme varhain lauman sääntöihin. Niiden noudattaminen pitää meidät yhteisössä.
Toki määräänsä kutakin.
Oikein voimakas tunnekokemus synnyttää väkevän muistijäljen, jolloin tapahtuma painautuu mieleen ja lyö rikan reaktiomalleihimme. Muisti tekee tepposen, sillä kokemus muhii alitajunnassa ja vaihtaa muotoaan – kuin korona. Ihminen alkaa – tiedostamatta – vältellä tilanteita ja asioita, jotka etäisesti muistuttavat alkuperäistä häpeäkokemusta.
Kosto elää!
Pukukoppikulttuuri muuttaa muotoaan ja asuinpaikkaansa. Lapsuudessa opitut reagointimallit jatkavat matkaansa aikusuuteen ja työpaikoille. Tunnistamme työympäristössä varmasti keljukoot, vaikenijat ja sovittelijat, myös kostajat. Jo somea selailemalla pääsee jyvälle, missä nälvijät, oikaisijat ja näpäyttelijät heiluttavat peistä.
Helsingin Sanomien Merkintöjä -palstalla (HS 5.7.2020) toimittaja Juuso Määttänen pohti suhtautumistaan virheisiinsä saatuaan palautetta pettyneeltä lukijalta. Inhottavinta hänestä olivat toistuvat ja vastapuolelle mielipahaa aiheuttavat mokat. Toimittajan mielestä virheiden korjaaminen on aina oikeutettua, oli se pieni tai suuri. Siksipä yliön lopussa on tarpeen korjata, että helsinkiläinen elokuvateatteri Riviera Kallio sijaitsee Alppiharjussa, ei Kalliossa, kuten närkästynyt lukija oli ojentanut. Näpäytys on suoinen, pääkaupunkilainen ymmärtää toimittajan koukun. Lauma ei hylkää sen jälkeen, virhe lunastettu.
Häpeäntunteella ja sen käsittelyllä on yhteys tapaan, jolla suhtaudumme mokaan tai palautteeseen. Häpeänpelko sulkee suun, saa syyttelemään ja halkomaan hiuksia, näpäyttämään. Taistele, pakene, lamaannu.
Ken selviää pukukopista, selviää mistä vaan!
Näin tuumasi erä valmennettava. Aika hurjaa, minkäs ikäisenä pukukopeissa pyörimmekään ja millä työvälineillä? Pukukoppiepisodissa sormi kääntyy helposti keljun koon vanhempiin. Mutta entä työyhteisössä?
Yrityskulttuurilla on valtava merkitys, miten yritys menestyy. Se voi singota työyhteisön kilpailukyvyn aivan uudelle radalle. Hyvä siis on toisinaan pohtia, millainen pukukoppikulttuuri omassa yhteisässä on? Miten arvot ja strategia kohtaavat, palveleeko kultturi niitä?
Sitten ihan faktaa. Ihminen turauttelee päivässä lähemmäs kolmisenkymmentä kertaa. Se on noin litran verran, tosin vaikuttaa suuremmalta asialta. Vaikka tieto lisää empatiaa, työpaikalla ei pääsääntöisesti tästä eteenpäinkään löyhytellä – ainakaan aivan nenäin alla. Häpeän pelossa.
Kirjoittaja, Johanna Konttila, KM, Business coach ja mentaalivalmentaja
Kuva: Ben Wicks, Unsplash
