Kehon kielellä on iso rooli ensivaikutelman syntymisessä. Käden puristus, äänen sävy, katsenkontakti, hymy. Tunne siitä, että toiseen voi luottaa, syntyy hetkessä.
Menin taannoin tapaamaan globaaleille markkinoille suuntaavaa startuppia. Kyseessä oli yhteistyöpalaveri. Kalenterit olivat heillä täynnä, joten palaverin ajankohtaa oli soviteltu. Käytettävissä oli 60 minuuttia. Menin paikalle ajoissa ja valmistautuneena.
Huhuilin aulassa. Vastauksena oli ”nevöhööd”. Aulapalvelu ohjasi minut avotilaan odottelemaan.
Odottelin, kello kävi. Lopulta veijarit saapuivat myöhässä. ”Oltiin syömässä. Ei huomattu ajankulkua.” Kokoushuonetta ei oltu varattu, mutta aulapalvelu järjesti sen. Keittiön ohi kävellessämme yksi tokaisi: ”Kahvi on loppu. Me ei kyllä itse juoda, mutta voidaan toki keittää sulle.” Kiitos, hanavesi käy.
Aikaa oli mennyt reilu 20 minuuttia. Palaveri alkoi. Äänessä oli englantia voimakkaalla aksentilla puhuva. Roikuin nipin napin mukana, asia oli suomeksikin vaikea. Vilkuilin molempia suomalaisia ”heeelp!!!”. No signal. Kaveri oli pilvessä. Sormet tökkivät vimmatusti. Palaveriin kului lopulta 2 tuntia.
Tilanne jäi mietityttämään. Palaveeraus on useamman tietotyöläisen työtä.
Voiko sellainen koripallojoukkue menestyä, jonka pelaajat huseeraavat kukin tahoillaan? Yksi duunaa korin alla, muut vilkuttelevat yleisölle.
Kuvitellaanpa tilanne, että primaballerina on pitkän kosiskelun jälkeen antautumassa rakkaansa vietäväksi . Hän valmistautuu hyppäämää sulhonsa syleilyyn. Mutta sulho on kiinni puhelimessa.
Ballerina läsähtää kanveesiin. ”Ei pygee Odette, aloitin just liven instassa.”
Tai bändi. Raivokas rumpusoolo pistäisi siirtyä kitaralle, mutta soittaja mallaa selfietä kosketinsoittajan kanssa. Basisti yrittää kuitata tilanteen, mutta ei auta. Vajaaksi jää.
Olen mennyt työelämään aikana, jolloin kokouksista sovittiin paikan päällä paperikalenteri kädessä. Puhelimia ei ollut kokouksissa. Toki silloinkin joku katosi sateenkaaren tuolle puolen. Nukahti reilusti pöydän ääreen. En kaipaa helmitaulujen aikaan. Läppärit ja puhelimet ovat työvälineitä. Mutta heiluttaako koira häntää vai häntä koiraa? Missä vaiheessa puhelin syrjäytti ihmisen?
Nykyinen systeemi on monta kertaa parempi. Kaipaan silti jotakin entisajoista: keskittymistä.
Jututin muita asiasta. En ole yksin. Eräs tuttavani oli poistanut pöydät palaverista ja istuttanut jengin tuoleille puoliympyrään. Läppäri piti ottaa polville, jolloin katse laski niin alas, että lintsaaminen paljastui. Palaverin alussa tuttavani läimäytti läppärinsä kiinni: ”Ruvetaas hommiin, kersat!” Palaverit lyhenivät ja vastuu jakaantui tasa-arvoisemmin.
Joskus on kiire, aivan. Mutta kiire on ennen kaikkea mielentila.
Multitaskingilla ei asiaa voi perustella. Rutiininomaiset asiat onnistuvat päällekkäin, mutta tiedon prosessointi ja soveltaminen sekä abstrahointi ja ongelmien ratkaiseminen ovat vaativammasta päästä. Sähköpostin kirjoittaminen, palaverin seuraaminen ja tiedon soveltaminen laadukkaasti ja yhtä aikaa on mahdotonta. Ne kaikki edellyttävät keskittymistä.
Globaaleille markkinoille hinkuavan on ymmärrettävä eri kulttuureja ja hallittava kieli, myös nonverbaalinen. Se alkaa läsnäololla ja muiden kuuntelemisella.
Kaikkia näitä taitoja voi harjoitella täällä härmässä. Leuka ylös, katse syvälle vastapuolen silmiin. Good luck. Oikeasti toivon, että loikkanne kantaa.
